Puretaan pois sosiaalipalveluiden stigma

Olen tehnyt useita lastensuojeluilmoituksia yhteisymmärryksessä vanhempien kanssa. Yksi näistä ilmoituksista oli minusta itsestäni.

Nuorena lääketieteen opiskelijana ja masentuneena pienen lapsen vanhempana tiesin, että lastensuolejuilmoituksen tehtyäni palvelua ja apua on lain mukaan pakko järjestää. Ja sitä järjestyikin. Mutta surullisesti vasta kun oli pakko.

Nykyään kaikki on ihan hyvin ja olen ikuisesti kiitollinen itselleni omasta rohkeudestani hakea apua ja siitä että apua loppuen lopuksi järjestyi. Paljon on yhteiskuntakin mennyt eteenpäin kun masennuksesta ja terapiakäynneistä puhutaan jo lähes siinä missä selkävaivoista, kuukautisista tai jalkasilsastakin. Mutta jostain syystä sosiaalipalveluiden käyttö nähdään edelleen liian usein nolona, epäonnistuiden ihmisten turhana ja kalliina palveluna, hämäränä sossuluukkuna kaupungin perällä. Jos avun hakemista leimaa häpeä, haetaan apua usein aivan liian myöhään. Ja se jos mikä tulee todella kalliiksi.

Oli järkyttävän traumaattista, että apua sai vasta viime metreillä. Että neuvola tai terveyskeskus ei ymmärtänyt hätääni vaan arvosteli, tuomitsi ja aliarvioi. Jumituin kuukausiksi hoitopolkujen väliin ja tipahdin ainoan psykologin jonokirjalta. Jostain syystä myös lääketieteenopinnot, ylipirteys ja (liian) hyvä nukkuminen nähtiin vaikeuksilta suojaavina tekijöinä eikä minua tarvinnut siksi ottaa vakavasti.

Hyvinvointilautakunnan kokouksissa sosiaalipalveluiden kriisiytyminen on iskenyt uudelleen ja kovasti päin kasvoja. Keskellä koronakriisiä ja kaikkien harrastusmahdollisuuksien ja yhteisöllisyyden murentuessa Oulussa tehdyt lastensuojeluilmoitukset ovat lisääntyneet +9.3% edelliseen vuoteen verrattuna. Kiireellisesti sijoitettuja lapsia oli 30.8% enemmän kuin vuonna 2020, huostaanotot lisääntyivät +63% verrattuna edelliseen vuoteen, sijaishuoltopaikan muutospäätöksiä 0-2 vuotiailla oli 27 % ja 13-15 vuotiailla 26 %. Laitoshoidon kustannukset yhteensä, ilman sosiaalityön kustannuksia, deflatoituna vuoden 2020 arvoon kasvoivat 40,8 % (Kuusikkokaupunkien keski-arvo 5,7 %)

Luvut ovat aivan käsittämättömiä ja kertovat surullista tarinaa siitä kuinka apua ei saada ajoissa vaan vasta pakon edessä. On ollut suorastaan järkyttävää seurata sitä kuinka sekä viranhaltijat että useat poliitikot vakuuttelevat, että kaikki tehdään mitä voidaan eikä mitään johtamisongelmia ole. Uskon, että hommia muutokseen eteen kyllä tehdään, mutta ollaanko huonoon tilanteeseen silti jo totuttu liikaa? Ovatko viranhaltijat ja kauan politiikassa olleet tottuneet siihen, että sijoitetut lapset nyt vaan vaihtavat paikkaa joka syksy ja kotiäidit nyt vaan masentuvat?

Vaikka koko hyvinvointialueuudistus on tuntunut ajoittain täysin ajan ja rahan haaskaukselta on siinä hyvänä puolena koko virka-ja poliittisen koneiston (toivon mukaan) suuri vaihtuminen tai vähintääkin roolien selkeä muuttuminen.

Hyvinvointialueita pitää lähteä rakentamaan inhimillisyys edellä. Kaikilla menee joskus huonosti ja on ihan yhtä ok hakea apua niin silmätulehdukseen kuin kotona jaksamattomuuteenkin. Tarvitsemme suuria rakenteellisia muutoksia ja säästöjä, hoitopolkujen selkiyttämistä ja keskittämistä ja tieteelliseen tutkimukseen pohjautuvaa päätöksentekoa. Mutta ennen kaikkea tarvitsemme häpeästä ja tuomitsevista katseista vapaat, toimivat ja oikein resursoidut terveys- ja sosiaalipalvelut. Ystävällinen, ymmärtäväinen ja jämäkkä asenne ei maksa mitään ja ajoissa saatu apu tulee aina halvemmaksi kuin saamatta jäänyt apu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s