Töissä pitää olla kivaa. Kivalla tarkoitan hyvin yksinkertaisia asioita: sanotaan hei tullessa ja lähtiessä, pidetään taukoja yhdessä, kysellään kuulumisia. Ei ihmetellä mahdollisia raskausmahoja, sairaspoissaolojen syitä tai kysellä nyrpistellen vaatetuksesta. Tuetaan kaveria, jaetaan vastuuta, kerrotaan jos ei jaksakaan. Annetaan palautetta kunnioittavasti ja lähdetään kehittämiskeskusteluihin reippain mielin. Tarve keskustella ei pitäisi olla epäluottamuslause vaan nimenomaan osoitus luottamuksesta.

Olen suututtanut työpaikoillani ihmisiä, enkä toki ole siitä mitenkään ylpeä. Joskus on ollut tilanteita, että omia puoliaan olisi voinut pitää vähän nätimminkin. Ylpeä olen sen sijaan rohkeudestani: olen antanut kirjallista palautetta, suoraa palautetta, kysynyt ja ihmetellyt. Toisaalta juuri siksi kun perehdytys uuteen työpaikkaan on usein vain parin tunnin mittainen, kuormitan kysymyksilläni, tietämättömyydelläni ja turhalla työllä muita monta kuukautta.

Kenenään ei pitäisi pelätä töihin menoa. Ei pitäisi voida pelätä, että kiusataan tai että epäonnistuu työssään taas. Luulemme, että olemme yksin epävarmoja ja tehottomia. Luulemme, että kaikki muut jaksaa, toteuttavat huivit hulmuten itseään ja ah vaan nauttivat työstään!

Olemme kaikki ihmisiä. Ja ihmiset ovat loppuen lopuksi hyvin tavallisia, keskeneräisiä ja epävarmoja itsestään. Painimme kaikki samojen ja yhteisten ongelmien kanssa: miten tehdä työnsä hyvin, miten jaksaa työelämässä, miten toimia niin että energiaa riittää myös kotiin.

Useissa työpaikoissa fyysinen työympäristö on turvallinen, mutta psyykkinen ei. Ei vaikka psykososiaalisia kuormitustekijöitä voitaisiin hallita aivan yhtä järjestelmällisesti kuin fyysisen työympäristön epäkohtia jos niin vain haluttaisiin. Kaikenlaista haitallista työkuormitusta tulee ehkäistä eikä vain reagoida seurauksiin – tai pahimmillaan olla reagoimatta mitenkään.

Rakennetaan yhdessä unelmien työelämää; tavallisuuden, epävarmuuden ja keskeneräisyyden hyväksyvää työelämää, jossa on tilaa kasvaa omaksi itsekseen.