Vaalistressi purkautuu taas itkuna ja nauruna.

Mieleen nousee väistämättä ne toivottamat, näköalattomat hetket makuuhuoneen lattialla vauvan huutaessa taustalla kun istuin ja itkin, että en jaksa enää hetkeäkään kertakaikkiaan yhtään mitään. Ja että nyt lähes kymmenen vuotta myöhemmin voin vaikuttaa siihen, että joku muu saisi nopeammin apua eikä aina tarvisi käydä ihan sieltä pohjalta asti hakemassa vauhtia päästäkseen palveluiden piiriin.

Olen ihan superonnellinen ja ylpeä itsestäni ja kaikista ihanista tukijoukoistani. Yllättäen ja pyytämättä tiimiin nousi täysin tuntemattomia ihmisiä puhumaan mun ja mun ajamien asioiden puolesta. Ja pikkuinen kummityttökin huuteli pitkin kyliä, että ”Erika-täti on ehdolla ja ihana!!”

Ja taas on ihan kamala ikävä äitiä. Ois ihana soittaa ja jutella. Vaaleista ja sekuvain.

Vastuu alkaa myös taas painaa: osaanko, tajuanko, ehdinkö? Mihin tulikaan taas lähdettyä mukaan? Saanko sittenkään aikaiseksi yhtään mitään?

Mutta fiilis on kokonaisuudessaan hyvä ja tosi kiitollinen. Rakastan kehittämistä ja keskusteluja, en pelkää olla eri mieltä tai epävarma ja nautin pienistäkin aikaansaannoksista. Ja siksi on niin etuoikeutettu olo päästä kehittämään parempia sosiaali – ja terveyspalveluja – ihan mun juttu siis!

Nyt alkuun riittää se, että pidän ääntä mielenterveydestä, työhyvinvoinnista ja järkevän yksinkertaisesta tavasta tehdä hommia. Rahat pitää saada riittämään, organisaatiokuvioita ja palveluverkkoa pitää ajatella rohkeasti toisin eikä inhimillisyyttä saa unohtaa missään kohdin.

Aluevaltuusto – täältä tullaan 💛